Miksi suomen kirjoittaminen on vaikeampaa kuin puhuminen

Kieli, joka on tehty puhuttavaksi

Suomi on poikkeuksellinen kieli. Se on läpinäkyvästi foneettinen — jokainen kirjain vastaa yhtä äännettä, jokainen äänne yhtä kirjainta. Teoriassa tämän pitäisi tehdä kirjoittamisesta helppoa. Käytännössä asia on päinvastoin.

Suomen kielen todellinen monimutkaisuus piilee sen rakenteessa. 15 sijamuotoa. Agglutinoiva morfologia, jossa sanaan liitetään pääte päätteen perään. Yhdyssanat, jotka venyvat käsittämättömiin mittoihin. Puhuessa tämä kaikki tapahtuu automaattisesti. Kirjoittaessa jokainen pääte pitää valita tietoisesti.

Mieti sanaa ”talossanikin”. Puhuessa se on yksi luonnollinen kokonaisuus. Kirjoittaessa joudut miettimään: onko se talossanikin vai talossa-nikin? Inessiivi vai adessiivi? -kin vai -kaan? Jokainen näistä päätöksistä on pieni kognitiivinen kuorma, joka kasautuu.

Ä ja ö — pienet kirjaimet, suuri kitka

Kansainvälisellä näppäimistöllä ä ja ö ovat toisen luokan kansalaisia. Ne löytyvät erikoismerkkien takaa, vaativat pitkää painallusta tai erillisen näppäinyhdistelmän. Puhelimen näppäimistöllä ne ovat piilotettu pitkän painalluksen taakse.

Tämä kuulostaa pieneltä asialta. Se ei ole pieni asia.

Suomen kielessä ä on kolmanneksi yleisin vokaali. Ö esiintyy tuhansissa perussanoissa. ”Ääniöikäisy”, ”yöpöytä”, ”päätös” — nämä eivät ole erikoissanoja, vaan arkipäiväistä sanastoa. Joka kerta kun sormi etsii ä:tä tai ö:tä näppäimistöltä, kirjoittamisen virtaus katkeaa. Hetkeksi, mutta toistuvasti. Ja toistuvat pienet katkokset muuttuvat yhdessä merkittäväksi hidasteeksi.

Puhuessa ä ja ö eivät vaadi mitään ylimääräistä. Ne tulevat ulos samalla vaivalla kuin mikä tahansa muu äänne. Ei erityiskohtelua, ei ylimääräisiä askeleita.

Yhdyssanojen valtakunta

Suomi on yhdyssanojen supervalta. Siellä missä englanti käyttää kolmea erillistä sanaa, suomi liimaa ne yhteen. ”Lentokonesuihkuturbiinimoottoriapumekaanikkoaliupseerioppilas” on kuuluisa esimerkki, mutta arjessakin törmää sanoihin kuten ”epäjärjestelmällisyydellistä” tai ”kolmivaihekilowattituntimittari”.

Näiden sanojen kirjoittaminen on fyysisesti raskasta. Jokainen kirjain pitää näpäyttää erikseen, eikä autocorrect auta — pikemminkin se taistelee vastaan, yrittäen pilkkoa yhdyssanan erillisiksi sanoiksi tai tarjoten englanninkielisiä korjausehdotuksia.

Puhuessa ”kolmivaihekilowattituntimittari” on yksi sana, joka virtaa ulos luonnollisena kokonaisuutena. Ei näppäilyvirheitä, ei autocorrectin väliintuloa, ei yhdysviivan pohdintaa.

15 sijamuotoa — tietoinen valinta joka kerta

Englannissa sanan rooli lauseessa määräytyy sanajärjestyksestä. Suomessa se määräytyy päätteistä. Talo, talon, taloa, talossa, talosta, taloon, talolla, talolta, talolle, talona, taloksi, talotta, taloineen, taloin — ja nämä ovat vasta yksikön muodot.

Puhuessa oikea muoto tulee intuitiivisesti. Kukaan suomalainen ei mieti tietoisesti ”tässä käytän inessiiviä”. Mutta kirjoittaessa epävarmuus hiipii sisään. Onko se ”autossa” vai ”autolla”? ”Kaupungissa” vai ”kaupungilla”? Molemmat ovat oikein, mutta merkitsevät eri asiaa. Kirjoittaessa pysähdyt miettimään. Puhuessa et pysähdy.

Suomen kielen monimutkaisuus on suunniteltu äänelle. Näppäimistö pakottaa sen järjestelmään, joka ei koskaan ollut sille tarkoitettu.

Autocorrect — vihollinen, ei liittolainen

Useimmat autocorrect-järjestelmät on rakennettu englannin sääntöjen pohjalta. Ne odottavat lyhyitä sanoja, yksinkertaista taivutusta ja sanavälejä sanojen välissä. Suomi rikkoo kaikkia näitä oletuksia.

Tulokset ovat tutut jokaiselle suomalaiselle: autocorrect muuttaa ”käyttöjärjestelmä” kahdeksi erilliseksi sanaksi, korvaa ”ö”-kirjaimet ”o”-kirjaimilla, tai tarjoaa englanninkielisiä sanoja suomenkielisten tilalle. Jokainen virheellinen korjaus vaatii perääntymistä, poistamista ja uudelleenkirjoittamista. Työkalu, jonka pitäisi nopeuttaa kirjoittamista, hidastaa sitä.

Moni suomalainen on oppinut sammuttamaan autocorrectin kokonaan. Mutta ilman sitä kirjoittaminen on vielä hitaampaa, koska jokainen kirjoitusvirhe jää omalle vastuulle.

Kuilu puheen ja tekstin välillä

Tässä on suomen kielen paradoksi: puhuminen on luonnollista, vaivatonta ja nopeaa. Kirjoittaminen on hidasta, vaivalloista ja täynnä pieniä estäitä. Sama ihminen, joka puhuu sujuvasti tunnin kokouksen läpi, jähmettyy viiden rivin sähköpostin äärelle.

Tämä ei ole kirjoittajan ongelma. Tämä on näppäimistön ongelma. Näppäimistö pakottaa kielen, joka on rakennettu puheelle, puristumaan läpi rajapinnan, joka on suunniteltu toiselle kielelle.

Entä jos se rajapinta poistuisi kokonaan?

Ääni poistaa kitkan

Kun puhut suomea, sinun ei tarvitse miettiä ä:n ja ö:n sijaintia näppäimistöllä. Sinun ei tarvitse pohtia, kirjoitetaanko yhdyssana yhteen vai erikseen. Sinun ei tarvitse taistella autocorrectin kanssa. Sinun ei tarvitse hidastaa ajatteluasi näppäimistön nopeuden mukaiseksi.

Aivo muuttaa puheesi tekstiksi sellaisena kuin tarkoitit sen — oikeilla sijamuodoilla, oikeilla yhdyssanoilla, oikeilla merkeillä. Ei käännöskerrosta, ei kompromisseja.

Suomen kieli ansaitsee paremman kuin näppäimistön. Se ansaitsee rajapinnan, joka on suunniteltu sille — ei sitä vastaan.

Ja se rajapinta on äänesi.